Kelhujoelta Sieppijärveen

 Vedet olivat Länsi-Lapissa vielä korkealla, vaikka tulvahuippu oli jo ohitettu. Mieli teki silti kesän ensimmäiselle melontareissulle ja niinhän me tuumasimme, että lähdemme vain riittävän pienelle joelle. Kolarin kunta on kartoittanut alueellaan sijaitsevia melontamahdollisuuksia kiitettävän hyvin ja siten päädyimmekin lähtemään reitille, joka alkoi pikkuisesta Kelhujoesta.

Päästäkseen reitin lähtöpisteeseen saa ajella halki kolarilaisten pikkukylien ja niiden takamaille. Kylistä viimeinen on Venejärvi ja kartan mukaan sen viimeiset tilat Kelhujoelle mennessä ovat Jänkkälä ja Metsävainio, joiden välistä lähtöpaikkaan johtava tie kulkee. Vaikka tie on pieni, tavallisella henkilöautollakin pääsee hyvin perille asti.

Kelhujokeen lähdetään pieneltä sillalta ja joki on kuin allekirjoittaneen unelma. Pieni, mutkitteleva, vehreä ja kaikinpuolin soma. Siinä on nivoja ja muutamien joen ylle kaatuneiden puiden ohittaminen, ylittäminen ja kiertäminen luovat seikkailun tuntua. Ympäröivät suot on kartan mukaan ojitettu, ilmeisesti metsitetty, mutta kuva koskemattoman luonnon helmassa lipumisesta säilyy rikkumattomana koko Kelhujoen.

Teuravuoman telatie kulkee Kelhujoen ylitse pientä siltaa pitkin. Satuimme alittamaan sillan juuri samaan aikaan, kun kaksi telatien kulkijaa koirineen olivat sitä ylittämässä. Kuvasimme toisiamme.

Kelhujoki muuttuu Naamijoeksi lähes varkain. Pysähdyimme Naamijoen laavulla, mutta meidän yllätykseksemme sääsket olivatkin jo saapuneet, joten pysähdys jäi lyhyeksi. Laavu sijaitsee moottorikelkkareitin varrella ja lienee talvisin ainakin jokseenkin aktiivisessa käytössä. Naamijoki virtaa Kelhujokea hitaammin ja maisema sen ympärillä aukenee vehreästä metsästä suoniityiksi. Se kiemurtelee niittyjen välitse ja molemmille puolille jää historiasta kertovia ennallistettuja heinälatoja. Saattaa vain kuvitella millaista oli elo heinäntekoaikaan näillä main.

Me leiriydymme Paloniemen paikkeille, kun maisemaan alkaa ilmestyä kuivia kangasmetsiä. Kilometrejä oli tähän mennessä kertynyt parisenkymmentä.

Joen nimi vaihtuu taas aivan huomaamatta ja kanootti lipuu nyt Venejokea pitkin. Niityt vaihtuvat metsiksi ja joen varsilla saa seurata ahkerien majavien työmaita, joita riittääkin runsaasti. Näemme myös työväkeä itseään. Joko ne molskahtelevat penkalta veteen tai uivat hetken edellämme, kunnes mäiskäyttävät vettä hännällään ja katoavat pinnan alle. Majavien meininki on varsin vaikuttavaa ja on ilahduttavaa nähdä niiden palanneen lappilaiseen luontoon, josta ne ihmisen toimesta on jo kertaalleen kokonaan kadotettu. Talttahampaiden lisäksi saamme kunnian havaita reissullamme pari erilaista pöllöä ja kenties vasta joen yli uineen hirven hajun.

Laajalassa Venejoki alittaa sillan ja ohittaa muutamia taloja, mutta edelleen tuntuu, että syrjässä ollaan. Vaattojärven Vaattoniemessä pidämme lounastauon. Jos vallalla jylläävä tartuntatauti ei olisi sulkenut kaikkia ravintoloita kävisimme kokeilemassa onneamme Vaattojärven rantapaviljongilla. Nyt jatkamme kuitenkin suoraan Vaattojokeen, joka virtaa jo hiukan tiheämmän asutuksen halki ja aina määränpäähämme Sieppijärveen saakka. Toiselle päivälle melontakilometrejä kertyi jotakin 25 ja 30 väliltä.

Aurinko paahtoi yllämme koko retken ajan. Kantapään kautta oppineena haluan muistuttaa sinuakin, arvon lukija, että jos melot shortseissa, muista aurinkorasvata myös reitesi!

Kaikki matkalle osuvat kosket ovat hyvin helppoja, korkeintaan luokaltaan 1+ ja sitäkin vain korkealla vedellä. Tosin, Kelhujoki ei matalalla vedellä liene edes melontakelpoinen. Niin soma ja suloinen se on, että suosittelen alkukesän melontakohteeksi epäröimättä!